Euroopan maatalous: miten tehdä ruoasta kohtuuhintaista, terveellistä ja ”vihreää”?

Hiljattain julkaistussa Euroopan ympäristökeskuksen indikaattoriraportissa elintarvikkeet on määritelty yhdeksi keskeisistä järjestelmistä, joilla on vaikutus ympäristöön. Mikä elintarvikejärjestelmä on? Miten se vaikuttaa meihin?

Termi ’elintarvikejärjestelmä’ kattaa kaikki prosessit ja kaiken infrastruktuurin, jotka olemme luoneet elintarvikkeiden tuottamiseksi ja kuluttamiseksi. Se käsittää maatalouden, kaupan, vähittäiskaupan, kuljetuksen ja kulutuksen. Ravinto on yksi ihmisen perustarpeista. Elintarvikkeita on oltava saatavilla, mutta sen lisäksi niiden tulee olla laadukkaita ja käytettävissä, toisin sanoen saastumattomia ja kohtuuhintaisia.

Terveytemme ja hyvinvointimme ja ravintomme välillä on tiivis yhteys. Sekä aliravitsemus että liikalihavuus ovat terveysongelmia, jotka ovat suorassa yhteydessä ravintoon. Lisäksi maatalous edistää ilmastonmuutosta ja ilman ja veden saastumista, mikä kaikki saattaa vaikuttaa epäsuorasti ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin.

Kun tarkastelemme asiaa lähemmin, ymmärrämme, että maataloudella on hyvin tärkeä sosioekonominen tehtävä. Monissa maaseutuyhteisöissä maatalous on paikallisen talouden selkäranka, se merkitsee elämäntapaa ja vuorovaikutusta luonnon kanssa ja se tuottaa meille kulttuurista ja virkistyksellistä arvoa. Tapa, jolla tuotamme ravintomme, vaikuttaa elinmaisemamme houkuttelevuuteen.

Onko Euroopassa nähtävissä joitain ruoan tuotannon ja kulutuksen ominaispiirteitä ja suuntauksia?

Euroopassa on yleisesti ottaen nykyaikaiset maatalouden tuotantojärjestelmät ja maanviljelyyn soveltuvaa maata. Hehtaarikohtainen tuotanto on noussut huomattavasti, erityisesti 1900-luvun toisella puoliskolla. Maatalousmaan ja ilmaston vaihtelevuuden ansiosta Euroopassa tuotetaan varsin monenlaisia tuotteita. Mutta Euroopassa turvaudutaan myös tuontiin. Tänne tuodaan etupäässä rehua ja tuoreita hedelmiä ja vihanneksia, kun taas täältä viedään pääasiassa jalostettuja elintarvikkeita.

Kulutuspuolella on viime vuosina ollut nähtävissä tiettyjä ravintotottumusten muutoksia. Esimerkiksi punaisen lihan kulutus on lisääntynyt viiden viime vuosikymmenen aikana huomattavasti. Vuoden 1995 tasoon verrattuna naudanlihan kulutuksen henkilöä kohti voidaan kuitenkin todeta vähentyneen 10 prosenttia. Toisaalta eurooppalaiset syövät enemmän siipikarjatuotteita, kala- ja äyriäisruokia ja vihanneksia.

Mitkä haasteet Euroopan ruokajärjestelmillä on edessään ensi vuosikymmeninä?

On kaksi Euroopan kannalta keskeistä huolenaihetta. Ensimmäinen niistä on sosioekonominen. Kaupungistuminen ja siihen liittyvät elämäntyylin muutokset osoittavat, että maatalous taloudellisena toimintana on yhä vähemmän houkuttelevaa. Viljelijöiden määrä Euroopassa on vähenemässä, ja heidän keskimääräinen ikänsä nousee. Maataloustoiminnan ylläpitäminen vaikeutuu, erityisesti heikkotuottoisilla alueilla. Maatalousmaasta luovutaan, ja tällä voi olla seurauksia paitsi paikalliselle taloudelle myös alueille, joilla maataloustoiminta auttaa säilyttämään luontoa.

Toinen huolenaihe on toiminnan tehostuminen. Tällä tarkoitetaan suurempia hehtaarikohtaisia satoja, joihin päästään laadun parantamisen, koneistamisen, salaojituksen, kastelun sekä lannoitteiden ja torjunta-aineiden käytön kautta. Tämä parantaa kannattavuutta ja merkitsee sitä, että tarvitsemme vähemmän maata maanviljelyyn. Toisaalta se vähentää viljelysmaan monimuotoisuutta ja lisää maaperän, jokien ja järvien saastumista.

Myös ilmastonmuutos vaikuttaa haitallisesti maatalouden tuottavuuteen kaikkialla Euroopassa. Monilla alueilla voidaan joutua sopeutumaan kasvukausien ja sademäärien muutoksiin.

Voiko Eurooppa siirtyä voimaperäisestä maataloudesta laajaperäiseen maatalouteen?

Siirtyminen vähätuottoisiin järjestelmiin olisi epärealistista ja haitallista. Meillä ei ole varaa tehottomaan maanviljelyyn, ei talouden eikä ympäristön kannalta. Samaan aikaan meidän on vähennettävä maataloudesta aiheutuvaa saastumista. Tämä on vaikea pulma. Luonnonmukainen maatalous (viljeleminen ilman torjunta-aineita ja lannoitteita) voi myös olla voimaperäistä, mutta sen arvioidaan antavan suurin piirtein 20 prosenttia vähemmän satoa kuin voimaperäisen maanviljelyn. Saman ruokamäärän tuottamiseksi meidän olisi siis varattava maataloudelle enemmän maata.

Sellaisella siirtymisellä olisi myös maailmanlaajuisia vaikutuksia. Koska EU on yksi suurimmista ruoan tuottajista ja viejistä, kaikki sen tuotannon merkittävät muutokset vaikuttaisivat myös maailmanlaajuiseen tuotantoon ja näin ollen ruoan hintoihin. Ruoan hinnannousuista kärsivät yhteiskunnan kaikki ryhmät mutta erityisesti pienituloiset perheet. Tämä olisi ruoan saatavuutta ja kohtuuhintaisuutta koskevan tavoitteen vastaista.

Miltä ihanteellinen skenaario näyttäisi?

Maatalous tulee aina olemaan yksi tärkeimmistä ihmisen toiminnoista, ja se vaikuttaa ympäristöön. Näitä vaikutuksia voidaan kuitenkin vähentää monin tavoin. Siirtyminen kohti innovatiivisia vähäisin tuotantopanoksin toimivia järjestelmiä (esimerkiksi luonnonmukaisen maatalouden tuotantomenetelmien ja täsmäviljelytekniikoiden käyttö) vaikuttaa kaiken kaikkiaan parhaalta tavalta edetä.

Tuotantopuolen kehittäminen ei luultavasti riittäisi, kun otetaan huomioon ruoan, ravintokuidun ja energian maailmanlaajuisen kysynnän kasvu. Tarvitsemme lisää tehokkuutta ruokajärjestelmän muihin osiin, kuten kuljetukseen, vähittäiskauppaan ja kulutukseen.

Laajoja maa-alueita käytetään rehuntuotantoon, toisin sanoen lihantuotantoon tarkoitetun karjan ruokkimiseen. Ravintotottumusten muuttaminen siten, että siirryttäisiin käyttämään vähemmän lihaa ja enemmän kasviksia, helpottaisi epäilemättä maailmanlaajuiseen maankäyttöön kohdistuvaa painetta. Tai ottakaamme esimerkiksi elintarvikkeiden haaskaus. Euroopassa 30–40 prosenttia tuotetusta ruoasta päätyy jätteeksi. Ruoan haaskaus alkaa pellolla, jatkuu kuljetuksessa, vähittäiskaupassa ja päättyy koteihimme. Jokaisessa vaiheessa kulutamme maata, vettä ja energiaa, joita käytetään ruokaan, jota me emme edes kuluta.

Tässä EU:n yhteinen maatalouspolitiikka on keskeisessä asemassa. Viimeaikaisilla uudistuksilla maanviljelijöiden tuet ja heidän tuotantonsa irrotettiin suurelta osin toisistaan. Taloudellisen tuen saamiseksi on nyt noudatettava ympäristölainsäädäntöä, ja tietyt viherryttämistoimenpiteet ovat pakollisia. Vaikka tämä on auttanut ehkäisemään ylituotantoa ja saattaa helpottaa ympäristökuormitusta, enemmänkin voidaan tehdä, kuten vähentää riippuvuutta kivennäislannoitteista ja torjunta-aineista.

Maanviljely myös kilpailee maasta energian (biopolttoaineet), asumisen ja kaupunkialueiden kanssa. Parempi aluesuunnittelu – sen määrittäminen, missä harjoitetaan voimaperäistä maataloutta, missä ylläpidetään laajaperäistä vähäisin tuotantopanoksin toimivaa maataloutta – edistäisi myös tehokkaampaa maankäyttöä ja vähentäisi ihmisten altistusta ympäristökuormitukselle.

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että ihanteellisessa skenaariossa saatavillamme olevia resursseja, erityisesti maata ja vettä, käytetään aikaisempaa tehokkaammin. Äskettäin julkaistussa indikaattoriraportissamme käsitellään laajemmin resurssien käyttöä ja kytketään ruokajärjestelmä muihin keskeisiin järjestelmiin eli energiaan, kotitalouksiin ja materiaaleihin.

Ybele Hoogeveen   

Haastattelu julkaistu EYK:n uutiskirjeen numerossa 2013/2 (EEA newsletter, December 2013).